Sähkö - selviytyisitkö ilman ?

Olen usein miettinyt, mikä olisi nykyisen ihmiskunnan suurin haavoittava tekijä.
Mikä saisi helposti aikaan suuren katastrofin ja haitan? Suurimmasta en ole varma, mutta ainakin hyvin suurta haittaa aiheuttaisi sähkön katkeaminen.
Olemme niin tottuneet päivittäisissä rutiineissa asioiden toimivuuteen, että emme useinkaan tule enää ajatelleeksi millainen uhka sähkön poistuminen arjesta olisi.

Meidän sukupolvemme ja lapsemme eivät osaisi elää ilman sähköä. Se on vaan tunnustettava. Sähkö vaikuttaa lähes kaikkeen. Tietoyhteiskunta ei montaa viikkoa pysyisi tasapainossa, kun se olisi katastrofin kouristama ja levottomuudet, turvattomuus ja jopa kuolema seuraisi sähkön katkeamista.

Kaupungeissa asuvat olisivat kaikkein suurimmassa vaarassa, varsinkin talvisaikaan. Ei olisi lämpöä eikä vettä. Vessat eivät toimisi, patterit kylmenisivät nopeasti, ruuat pilaantuisivat pakastimissa. Tieto ei kulkisi kun tv:t sammuisivat, internet ei toimisi ja kännyköiden virta loppuisi.
Monet kaupungissa asuvat olisivat hyvin avuttomia ja hukassa.
Kauppojen kassajärjestelmät ja pankkiautomaatit eivät enää toimisi. Et voisi maksaa kortilla missään, jos onnistuisit löytämään ostettavaa. Ja kenellä on enää nykyään käteistä rahaa?

Entä sitten sairaalat ja terveysasemat? Niissä on varavirtajärjestelmät, mutta kauanko ne jaksaisivat pyörittää potilastietojärjestelmiä, lämmitystä ja valoa? Lopulta niistäkin loppuisi virta. Ilman sähköä kukaan ei tiedä potilaista mitään, sillä kaikki tieto on koneilla eikä enää papereissa. Potilaiden hoitaminen nykykeinoin, olisi mahdotonta. Olisi löydettävä vanhoja ratkaisuja, ilman koneita.

Oletko koskaan miettinyt että huoltoasematkin tarvitsevat sähköä, antaaksesi autoosi polttoainetta?
Entäpä kun kukaan ei voisi enää tankata? Polttoainesäiliöt saattaisivat olla täynnä maan-alla vielä jonkin aikaa, kunnes joku keksisi keinon pumpata sitä käsivoimin ylös.

Vesikään ei kulje putkistossamme ilman pumppuja ja ne toimivat myös sähköllä. Ei olisi juotavaa eikä vesi huuhtelisi vessassa jätöksiä. Montako päivää voisimme olla ilman vettä? No varmasti palokunta pumppaisi jostakin juomavettä ja jakaisi sitä asukkaille, mutta kuinka se toimisi käytännössä ja kuinka kauan?

Ne, joilla olisi puulämmitteinen sauna, takka tai liesi olisivat paremmassa turvassa kuin ihmiset kerrostaloissa. Siinä ei auttaisi kuin sytyttää lämpökynttilöitä, jos niitä sattuisi olemaan riittävästi varastossa ja pukea koko vaatevarasto ylle, ettei paleltaisi pakkasella.

Maaseudun ihmiset osaisivat varmasti sopeutua nopeammin sähköttömyyteen kuin kaupunkilaiset. Maaseudulla ollaan totuttu ratkaisemaan suuriakin käytännön ongelmia ja soveltamaan. Kuitenkin suuria haasteita toisi maatiloilla eläinten ruokinta, juottaminen. Pitäisi saada vesi nostettua kaivosta eläimille, jotka juovat  ämpäritolkulla päivittäin. Ruokinta-automaatit muuttaisivat kaiken käsipeliksi. Entäpä maitotilat? Eihän kenelläkään ole enää riittävästi henkilökuntaa käsin lypsämiseen suurella maitotilalla. Koneet ovat hoitaneet lypsämisen jo sukupolvien ajan.

Ennen pitkää ruoka loppuisi ja parhaassa asemassa olisivat ne, joilla olisi suurimmat varastot. Tässä kohtaa viimeistään alkaisi varastaminen ja tuhoaminen. Hengissä selviytyminen toisi armottoman itsekkyyden esiin. Nekin, jotka ovat aina eläneet kuulaisesti ja lain mukaan, tekisivät kaikkensa jotta saisivat lämpöä ja ruokaa. Lopulta kaupoissa ei olisi enää mitään varastettavaa. Ne joilla olisi vielä varastoja, suojelisivat niitä kaikin keinoin. Ihmiset tappaisivat toisiaan ruuasta.

Heikolla olisivat kännykkäsukupolven nuoret, jotka ovat eläneet suuren osan elämästään kännyköiden ja tietokoneiden vieressä. Enää ei vastauksia löytyisi netistä. Olisi etsittävä tietoa muualta, vaikkapa vanhanaikaisista kirjoista lukemalla. Yhteyttä ystäviin, perheeseen, sukuun ei voisi enää pitää puhelimen kautta. Olisimme autuaan tietämättömiä tapahtumista ja ihmisistä maailmalla.
Pitäisi alkaa puhumaan naapureille ja kadulla tapaamille ihmisille, jos haluaisi tietoa jostakin. Pitäisi lähteä kohtaamaan ihmisiä ja perhettä naamatusten, jos kaipaisi heitä.

Selviytyjät. Vahvoja olisivat ne, jotka taitaisivat selviytymiskeinot entisajan tapaan.
Ne jotka osaisivat hankkia lämpöä ja ruokaa perinteisin keinoin. Kaikilla ei olisi edes mahdollisuutta yrittää. Perinteiset metsästys ja kalastus toisivat ruokaa pöytään. Puu toisi lämpöä. Perinteinen kasvitiede saattaisi auttaa lääkitsemään. Mutta mikä toisi turvallisuutta? Jokainen joutuisi puolustamaan omaa paikkaansa ja sitä, mitä olisi onnistunut hankkimaan. Yhteiskunnan viranomaiset eivät ehtisi kaikkialle suojelemaan ihmisiä, eikä olisi riittävästi välineitä joilla auttaa.

Tämä synkkä teksti on kirjoitettu siksi, että muistaisimme arvostaa esi-isiemme taitoja. Voi tulla päivä, jolloin tarvitsemme heidän oppejaan. Nykyinen yhteiskuntamme on hyvin haavoittuva. Emme saa tuudittautua sen varaan, että joku hoitaa aina asioiden pyörimisen yhteiskunnassa, jotta voimme vaan käyttää sen palveluita ikuisesti normaaliin tapaan varautumatta vaaroihin. Meidän tulee ainakin tiedostaa uhat. Miettiä miten se saattaisi vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme. Mitä kaikkea tarvitsenkaan selviytyäkseni. Varautuminen hyvissä ajoin ja itsensä opettaminen selviytymiskeinoihin olisi meille jokaiselle viisasta. Mitä enemmän tuudittaudumme nykytekniikkaan, sen haavoittuvaisempia me olemme.

Kesäikävä

Hiljaisuus. Pieninkään tuulenvire ei heiluta mökin pihassa kasvavan koivun lehtiä.
Linnut ei laula. Luonto tekee kuolemaa. Syksyn armoton kosketus vaeltaa pihalla, kosketellen kaikkea sitä iloa, jonka kesä on tuonut tullessaan. Kaikki on pysähtynyttä ja uneliasta.

Katselen amppelitomaattini jäännöksiä terassin ruukussa. Joo tiedän, huonolla hoidolla oli. Välillä unohtuneena kuivaksi ja välillä liikaa vettä. Silti noissa ruskeissa oksissa roikkuu vielä punaisia, pieniä tomaatteja kuin epätoivoisena huutaen, me teimme sen silti! Sadon!

Katseeni vaeltaa terassilla muihin ruukkuihin. Ruskea, kuollut laventeli. Vielä viimeisillä voimillaan kukkiva miljoonakello, jolle en antanut lannoitetta koko kesänä, vaikka lattoitepurkki oli saunan eteisessä. Ollut siellä jo viime kesästä saakka. En vaan saanut aikaiseksi ottaa purkkia käteen ja lannoittaa kukkiani. Nyt se on jo myöhäistä. Kuolema hiipii jo mökin puutarhassa.
Äitienpäivänä mieheltäni saatu köynnöskukka ei kukkinut koko kesänä. Lehdet näyttävät kärsineen kuivuudesta. Tai huonosta hoidosta. Sen verran jo lehdet kellertävät. Täytyy korjata se ajoissa pakkaselta suojaan ja viedä kaupunkiin. Sehän on monivuotinen, tuo köynnös jonka nimeä en muista.
Ohitan puolikuolleita kukkia ruukussa. Kaikki säälittävän näköisiä. Pysähdyn viimeisen ruukun luo. Se on totaalisen kuollut. Siinä muistaakseni kasvoi punalehtistä apilaa ja jokin roikkuva köynnös, jotka molemmat retkottavat ruskeana ja kuivana pitkin ruukun reunoja. Ei enää elonmerkkejä. Päästän sen tuskasta ja nyhdän kuolleet, ruskeat oksat ruukusta ja heitän kompostiin.

Kukkapenkissä on vielä jokunen elävä. Syysleimut ovat lakanneet kukkimasta. Muutama toivoton yritys löytyy vielä. En ehtinyt nähdä niitä kukassa, sillä ne kukkivat juuri lomamatkamme aikana. Kai ne oli kauniita?
Ja sitten tuo kummallinen ruusu. Mieheni antoi myös sen keväällä äitienpäivänä. Istutin sen penkkiin ja siitä saakka se on ollut nupuillaan. Koskaan aukeamatta! Punaiset nuput putoilevat maahan ja uusia kasvaa tilalle. Mutta yhtään kukkaa se ei ole avannut. Kaipa sekin olisi tarvinnut lannoitetta, huokaan hiljaa ja kävelen kohti rantaa.

Mustikka siellä, toinen täällä polun vieressä. Tänä kesänä on ollut huono mustikkakesä, sanovat. Siksi en ole viitsinyt lähteä niitä edes etsimään. Rannassa on pieni suoalue, joka on täynnä punertavia karpaloita. Joku täällä sentään menestyy! Ja väitän etten ole tehnyt mitään niiden eteen. Samoin tyrnissä on marjoja, vaikka vasta keväällä ne istutin, Tarmon ja Terhin. Terhin pieni runko on täynnä keltaisia marjoja. Kova kiire niillä näytti olevan. Melkein tuntuu kuin olisin todistamassa alaikäisten pariutumista. Nappaan muutaman tyrnin suuhuni ja jatkan matkaa.

Huvittuneena katsahdan kumpareelle, jonne keväällä istutin koristekurpitsat. Päivällä ne olivat täydessä kukassa avautuneena. Nyt illalla nuput sulkeutuneena. Kuvittelevatko ne tosiaan ehtivänsä vielä tehdä hedelmää?  Keväällä istutin ne siemenistä istutuspurkkeihin keväthuumassani. Se taisi olla huhtikuun alkua. Ne kasvoivatkin niin nopeasti, että kaupungin kerrostaloasunnossamme oli hetken jo paniikki päällä. Ulos ei voinut niitä viedä, koska kevät oli kylmä ja sisällä nuo taimet valtasivat honteloine varsineen keittiön ikkunalaudan ja siitä alaspäin. Vihdoin kun sain ne kuljetettua laatikossa mökille hieman vaurioituneena, ne lakkasivat kasvamasta. Istutin taimet mättäälle, jossa tietenkään vesi ei pysynyt. Ne tekivät hidasta kuolemaa koko kesän. Ja nyt kun on syksy, ne päättävä alkaa aikuisiksi ja kukkimaan.

Mökin pihatien reunat ovat täynnä horsmaa. Yhtä pitkää kuin minäkin. Ja en ole mikään lyhyt!
Jätettiin ne kasvamaan parkkipaikan reunustoillekin, koska ne olivat kukkiessaan jotenkin kauniita. Ja mehiläiset tykkäsivät kovasti. Nyt ne tuijottavat aavemaisena ja kalvakkana. Täynnä valkoisia haituvia. Kallistelevat päälleni uhmakkaasti ohikulkiessani.

Kesä on ohi. Enkä pidä siitä yhtään. Viikko kesälomaa jäljellä, sillä päätin pitää lomani elokuussa. Lähes kaikki hellepäivät olen istunut töissä ilmastoidussa toimistossa. Tämä on ollut hyvä kesä.

Palaan takaisin hämärtyvässä illassa mökin terassille ja katselen kuinka aurinkokennolamput syttyvät yksi kerrallaan. Kuin ne vilkuttaisivat jäähyväisiä kuoleville kukille, auringolle, linnuille.
Tässä hiljaisuudessa ja hämäryydessä kaikki on niin pysähtynyttä, kuollutta. Syksyinen unimatti hieroo silmiään ja luonto on nukahtamaisillaan uneen.