Hiljaisuus. Pieninkään tuulenvire ei heiluta mökin pihassa kasvavan koivun lehtiä.
Linnut ei laula. Luonto tekee kuolemaa. Syksyn armoton kosketus vaeltaa pihalla, kosketellen kaikkea sitä iloa, jonka kesä on tuonut tullessaan. Kaikki on pysähtynyttä ja uneliasta.
Katselen amppelitomaattini jäännöksiä terassin ruukussa. Joo tiedän, huonolla hoidolla oli. Välillä unohtuneena kuivaksi ja välillä liikaa vettä. Silti noissa ruskeissa oksissa roikkuu vielä punaisia, pieniä tomaatteja kuin epätoivoisena huutaen, me teimme sen silti! Sadon!
Katseeni vaeltaa terassilla muihin ruukkuihin. Ruskea, kuollut laventeli. Vielä viimeisillä voimillaan kukkiva miljoonakello, jolle en antanut lannoitetta koko kesänä, vaikka lattoitepurkki oli saunan eteisessä. Ollut siellä jo viime kesästä saakka. En vaan saanut aikaiseksi ottaa purkkia käteen ja lannoittaa kukkiani. Nyt se on jo myöhäistä. Kuolema hiipii jo mökin puutarhassa.
Äitienpäivänä mieheltäni saatu köynnöskukka ei kukkinut koko kesänä. Lehdet näyttävät kärsineen kuivuudesta. Tai huonosta hoidosta. Sen verran jo lehdet kellertävät. Täytyy korjata se ajoissa pakkaselta suojaan ja viedä kaupunkiin. Sehän on monivuotinen, tuo köynnös jonka nimeä en muista.
Ohitan puolikuolleita kukkia ruukussa. Kaikki säälittävän näköisiä. Pysähdyn viimeisen ruukun luo. Se on totaalisen kuollut. Siinä muistaakseni kasvoi punalehtistä apilaa ja jokin roikkuva köynnös, jotka molemmat retkottavat ruskeana ja kuivana pitkin ruukun reunoja. Ei enää elonmerkkejä. Päästän sen tuskasta ja nyhdän kuolleet, ruskeat oksat ruukusta ja heitän kompostiin.
Kukkapenkissä on vielä jokunen elävä. Syysleimut ovat lakanneet kukkimasta. Muutama toivoton yritys löytyy vielä. En ehtinyt nähdä niitä kukassa, sillä ne kukkivat juuri lomamatkamme aikana. Kai ne oli kauniita?
Ja sitten tuo kummallinen ruusu. Mieheni antoi myös sen keväällä äitienpäivänä. Istutin sen penkkiin ja siitä saakka se on ollut nupuillaan. Koskaan aukeamatta! Punaiset nuput putoilevat maahan ja uusia kasvaa tilalle. Mutta yhtään kukkaa se ei ole avannut. Kaipa sekin olisi tarvinnut lannoitetta, huokaan hiljaa ja kävelen kohti rantaa.
Mustikka siellä, toinen täällä polun vieressä. Tänä kesänä on ollut huono mustikkakesä, sanovat. Siksi en ole viitsinyt lähteä niitä edes etsimään. Rannassa on pieni suoalue, joka on täynnä punertavia karpaloita. Joku täällä sentään menestyy! Ja väitän etten ole tehnyt mitään niiden eteen. Samoin tyrnissä on marjoja, vaikka vasta keväällä ne istutin, Tarmon ja Terhin. Terhin pieni runko on täynnä keltaisia marjoja. Kova kiire niillä näytti olevan. Melkein tuntuu kuin olisin todistamassa alaikäisten pariutumista. Nappaan muutaman tyrnin suuhuni ja jatkan matkaa.
Huvittuneena katsahdan kumpareelle, jonne keväällä istutin koristekurpitsat. Päivällä ne olivat täydessä kukassa avautuneena. Nyt illalla nuput sulkeutuneena. Kuvittelevatko ne tosiaan ehtivänsä vielä tehdä hedelmää? Keväällä istutin ne siemenistä istutuspurkkeihin keväthuumassani. Se taisi olla huhtikuun alkua. Ne kasvoivatkin niin nopeasti, että kaupungin kerrostaloasunnossamme oli hetken jo paniikki päällä. Ulos ei voinut niitä viedä, koska kevät oli kylmä ja sisällä nuo taimet valtasivat honteloine varsineen keittiön ikkunalaudan ja siitä alaspäin. Vihdoin kun sain ne kuljetettua laatikossa mökille hieman vaurioituneena, ne lakkasivat kasvamasta. Istutin taimet mättäälle, jossa tietenkään vesi ei pysynyt. Ne tekivät hidasta kuolemaa koko kesän. Ja nyt kun on syksy, ne päättävä alkaa aikuisiksi ja kukkimaan.
Mökin pihatien reunat ovat täynnä horsmaa. Yhtä pitkää kuin minäkin. Ja en ole mikään lyhyt!
Jätettiin ne kasvamaan parkkipaikan reunustoillekin, koska ne olivat kukkiessaan jotenkin kauniita. Ja mehiläiset tykkäsivät kovasti. Nyt ne tuijottavat aavemaisena ja kalvakkana. Täynnä valkoisia haituvia. Kallistelevat päälleni uhmakkaasti ohikulkiessani.
Kesä on ohi. Enkä pidä siitä yhtään. Viikko kesälomaa jäljellä, sillä päätin pitää lomani elokuussa. Lähes kaikki hellepäivät olen istunut töissä ilmastoidussa toimistossa. Tämä on ollut hyvä kesä.
Palaan takaisin hämärtyvässä illassa mökin terassille ja katselen kuinka aurinkokennolamput syttyvät yksi kerrallaan. Kuin ne vilkuttaisivat jäähyväisiä kuoleville kukille, auringolle, linnuille.
Tässä hiljaisuudessa ja hämäryydessä kaikki on niin pysähtynyttä, kuollutta. Syksyinen unimatti hieroo silmiään ja luonto on nukahtamaisillaan uneen.
