Kahvilassa

Istuin tänään Trion kauppakeskuksen kahvilassa nauttimassa hiljaa croisanttia ja kahvia. Tunnelma oli ihanan rauhaisa ja katselin ihmisiä ympärilläni. Pari pöytää eteenpäin, istui isä noin 1,5 vuotiaan poikansa kanssa. Poika mutusteli hiljaa jotain ja isä luki lehteä. Kauempana istui myös isä, vähän vanhemman lapsensa kanssa ja hekin istuivat rauhallisena nautiskellen ja vähän hiljaa toisilleen puhuen.
Viereiseen pöytään istahti eläkeläispariskunta tutkien iltalehteä ja keskustellen hiljaa toisilleen. Oli jotenkin mukava ja niin tunnelmallinen hetki. Jokainen omissa oloissaan, nautiskellen kahvilan antimia. Kunnes...

Kuului valtavan kovaa ääntä kahvilan tiskin edestä: " Onko teillä bebe-leivoksia?" Joku nainen kuulutti niin että sali raikasi. Käännyin katsomaan ja näin kuinka kolme naista saapui kahvilaan kahden lapsen kanssa. Etumaisena kulkeva lapsi, noin 4 vuotias, asteli kahvilan läpi ja istahti ikkunapydän ääreen, toiselle puolelle kahvilaa, jolloin äidin ääni taas kuului huutaen: "Mitä juotavaa sä otat kulta?" Johon lapsi vastasi huutaen "Cokista! " Sama kovaääninen show jatkui kahvilan tiskillä, kun naiset kuuluvasti tilasivat syötävänsä ja juotavansa ja kaikille kahvilassa olijoille tuli täysin selväksi mitä he tilasivat. " Voi nuo bebet näyttää tosi ihanilta! " Olisin pärjännyt hyvin ilman sitäkin tietoa.

Kun äidit saapuivat ikkunapöydän luo, alkoi senpäiväinen sekasorto. Pöytiä ja tuoleja siirreltiin kahvilassa vierekkäin, että kaikki mahtuisivat saman pöydän ääreen. Niin, olihan siinä pöytien välissä peräti 60 centtimetrin raot, jos olisivat istuneet vierekkäisiin pöytiin. Tuolla kailotuksella ei olisi edes tarvinnut huutaa, vaan puhe kuului muutenkin koko kahvilaan. Hetken jaksoin kuunnella sitä kova-äänistä kälätystä ja siirtyvien tuolien ja pöytinen ulinaa, mutta sitten päätin harmistuneena lähteä. Nautinnollinen rauha oli rikottu.

Jälkeenpäin muistelin noita kahta isää, jotka rauhallisesti nauttivat lastensa kanssa kahvilassa. Kuinka hiljaa ja rauhallisesti lapset istuivat ja käyttytyivät.
Uskon todellakin, että minkä mallin me annamme lapsillemme, sen mallin he omaksuvat omaan elämäänsä.
Jos astelemme joka paikkaan, huomioimatta muita ihmisiä, lapsemme omaksuvat saman tavan.
He eivät koskaan opi kunnioittamaan muita ihmisiä, vaan ottavat "tilan itselleen", koska näin on opittu.
En tarkoita että kahvila olisi joku kirjasto, missä pitää hyssytellä hiljaa. Mutta voi kun nuo naiset kahvilassa olisivat nähneet itsensä nauhalta. Kahvilan tarjoilija kyllä kuulee tilauksen huutamattakin. Häiriökayttäytyminen! Se on se sana. Joskus voisi miettiä, miltä minä kuulostan muiden korviin.

Koska mennään yli rajan

Mitä vastaisit, jos sinulta pyydettäisiin lupaa ja lähimmäisellesi tarjottaisiin uutta syöpärokotetta, joka poistaisi syöpäsolut ja syöpä voitaisiin näin parantaa?
Tämä päivä on lähellä ja tiedemiehet työskentelevät uuden rokotteen kanssa loppusuoralla. Varmasti moni meistä pitää päivänselvänä, että haluaisi rokotetta annettavan rakkaalle lähimmäiselleen.

Kun tarkastellaan asiaa laajemmasta näkökulmasta, mietin että onko se oikein. Täytyykö kaikkiin sairauksiin löytyä parantava lääke? Mitä se tarkoittaa koko maailman väestön kannalta ja mitä siitä seuraa?
Kun maapallon väestönkasvu on nyt jo huimaa. Ihmisen elinikää on nostettu lääkehoidoilla sille tasolle ettei viimeiset vuodet ole kaikille vanhuksille edes elämisen arvosia. Monet vanhukset makaavat vuodepotilaana jopa vuosia täysin autettuina, kykenemättä mitenkään itse vaikuttamaan omaan elämäänsä. Onko se elämä elämisen arvoista? Lääkäreiden valassa vasta valmistuneet lääkärit lupaavat tehdä kaikkensa ihmisen hengissä pitämiseksi ja auttamiseksi kaikin lääketieteen keinoin. Toisin sanoen, pitkittämään elämää silloinkin, kun potilas olisi jo muutoin valmis täältä lähtemään. Harva potilas kykenee enää itse päättämään hoidostaan ja lääkäri tekee päätöksen potilaan puolesta. Kyseessä on ammattiylpeys, joka sokaisee liian usein inhimmillisyyden ja luonnollisuuden.
Itse hoitohenkilönä, muistan elävästi erään kuolevan potilaan, jonka sairasti loppuvaiheen maksasyöpää ja monta muuta sairautta. Vanhus tuli sairaalaan loppuvaiheen hoitoon kovien kipujen vuoksi. Hän oli hyvin kosketusarka kaikille hoito-toimenpiteille. Lääkäri tutki veriarvoja ja huomasi että Kalium on hyvin alhainen. Niinpä hän määräsi Kaliumia tiputettavan potilaalle, jonka ennuste oli enää muutama päivä. Sen lisäksi veren sokeria piti seurata tunnin välein. Niinpä me pistimme potilasta tunnin välein anteeksipyydellen, koska aiheutimme tällä pienellä pistolla kipuherkälle potilaalle suurta tuskaa.  Missä oli silloin lääkärin inhimmillisyys ja ymmärrys? Potilas kuoli kahden päivän kuluttua. Olisin niin halunnut suoda hänelle mahdollisimman hyvän ja kivuttoman lähdön. Olisin halunnut tehdä viimeisistä päivistä edes siedettävän olla. Nyt lääkärin ammattiylpeys ja vala vaativat meitä toimimaan ohjeen mukaan ja "kiusasimme" potilasta tarpeettomasti.

Palatakseni syöpälääkkeeseen. Mitä sitten tapahtuu, kun koko maailman syöpä hoidetaan pois rokotuksilla? Millainen on seuraava vitsaus, jonka luonto meille antaa, jotta ymmärtäisimme, ettemme ole Jumalia. Elämä ja kuolema kuuluvat luonnon kiertokulkuun. Niin kasvikunnalla, eläinkunnalla ja meillä ihmisillä.
Kuolema ei ole paha asia. Kuolema voi olla kaunis ja hyvä. Joskus se tapahtuu nuoremmille ja joskus vanhemmille. Itse emme pysty tapahtumia ennustamaan. Kuolema tuntuu varsin epäreilulta silloin, kun kyseessä on lapsi tai liian nuori ihminen. Tai jos kyseessä on rakas läheinen. Silti meidän olisi opittava hyväksymään kuolema luonnollisena osana elämää. Pelkään mitä luonto antaa ihmiskunnan uusiksi sairauksiksi, kun ylikansoitamme maan ja paranname sairauksia viimeiseen saakka. Luonto kostaa tavallaan. Siksi pitäisi kunnioittaa ja ymmärtää luonnon kiertokulkua.

En sano etteikö lääketieteen keksinnöt olisi oikein. Tottakai monet lääkkeet ovat keksintöjä, jotka parantavat eivätkä aiheuta "turhaa kuolemaa". Näistä vaikkapa esimerkiksi antibiootit. Mutta haluankin herättää ajatuksen siitä, mihin saakka me haluamme antaa asioiden mennä? Onko jossakin vaiheessa vastassa raja, jonka ylittämistä me emme halua? Mikä se raja on, se on monelle lääkärille ja tutkijalle ainakin hyvin epäselvää.
Lisäksi on vielä kustannuskysymykset,  kun pitkitämme elämäämme täällä, mutta siihen en halua nyt mennä.

Vaikeaa on sanoa missä raja kulkee. Varmasti ihmiset ajattelivat näitä samoja ajatuksia jo antibiootin keksimisen aikaan. Parinkymmenen vuoden kuluttua pidämme syöpärokotetta yhtä normaalina kuin antibioottia. Silti on hyvä välillä pysähtyä miettimään, minne asti olemme valmiita menemään.