Koska mennään yli rajan

Mitä vastaisit, jos sinulta pyydettäisiin lupaa ja lähimmäisellesi tarjottaisiin uutta syöpärokotetta, joka poistaisi syöpäsolut ja syöpä voitaisiin näin parantaa?
Tämä päivä on lähellä ja tiedemiehet työskentelevät uuden rokotteen kanssa loppusuoralla. Varmasti moni meistä pitää päivänselvänä, että haluaisi rokotetta annettavan rakkaalle lähimmäiselleen.

Kun tarkastellaan asiaa laajemmasta näkökulmasta, mietin että onko se oikein. Täytyykö kaikkiin sairauksiin löytyä parantava lääke? Mitä se tarkoittaa koko maailman väestön kannalta ja mitä siitä seuraa?
Kun maapallon väestönkasvu on nyt jo huimaa. Ihmisen elinikää on nostettu lääkehoidoilla sille tasolle ettei viimeiset vuodet ole kaikille vanhuksille edes elämisen arvosia. Monet vanhukset makaavat vuodepotilaana jopa vuosia täysin autettuina, kykenemättä mitenkään itse vaikuttamaan omaan elämäänsä. Onko se elämä elämisen arvoista? Lääkäreiden valassa vasta valmistuneet lääkärit lupaavat tehdä kaikkensa ihmisen hengissä pitämiseksi ja auttamiseksi kaikin lääketieteen keinoin. Toisin sanoen, pitkittämään elämää silloinkin, kun potilas olisi jo muutoin valmis täältä lähtemään. Harva potilas kykenee enää itse päättämään hoidostaan ja lääkäri tekee päätöksen potilaan puolesta. Kyseessä on ammattiylpeys, joka sokaisee liian usein inhimmillisyyden ja luonnollisuuden.
Itse hoitohenkilönä, muistan elävästi erään kuolevan potilaan, jonka sairasti loppuvaiheen maksasyöpää ja monta muuta sairautta. Vanhus tuli sairaalaan loppuvaiheen hoitoon kovien kipujen vuoksi. Hän oli hyvin kosketusarka kaikille hoito-toimenpiteille. Lääkäri tutki veriarvoja ja huomasi että Kalium on hyvin alhainen. Niinpä hän määräsi Kaliumia tiputettavan potilaalle, jonka ennuste oli enää muutama päivä. Sen lisäksi veren sokeria piti seurata tunnin välein. Niinpä me pistimme potilasta tunnin välein anteeksipyydellen, koska aiheutimme tällä pienellä pistolla kipuherkälle potilaalle suurta tuskaa.  Missä oli silloin lääkärin inhimmillisyys ja ymmärrys? Potilas kuoli kahden päivän kuluttua. Olisin niin halunnut suoda hänelle mahdollisimman hyvän ja kivuttoman lähdön. Olisin halunnut tehdä viimeisistä päivistä edes siedettävän olla. Nyt lääkärin ammattiylpeys ja vala vaativat meitä toimimaan ohjeen mukaan ja "kiusasimme" potilasta tarpeettomasti.

Palatakseni syöpälääkkeeseen. Mitä sitten tapahtuu, kun koko maailman syöpä hoidetaan pois rokotuksilla? Millainen on seuraava vitsaus, jonka luonto meille antaa, jotta ymmärtäisimme, ettemme ole Jumalia. Elämä ja kuolema kuuluvat luonnon kiertokulkuun. Niin kasvikunnalla, eläinkunnalla ja meillä ihmisillä.
Kuolema ei ole paha asia. Kuolema voi olla kaunis ja hyvä. Joskus se tapahtuu nuoremmille ja joskus vanhemmille. Itse emme pysty tapahtumia ennustamaan. Kuolema tuntuu varsin epäreilulta silloin, kun kyseessä on lapsi tai liian nuori ihminen. Tai jos kyseessä on rakas läheinen. Silti meidän olisi opittava hyväksymään kuolema luonnollisena osana elämää. Pelkään mitä luonto antaa ihmiskunnan uusiksi sairauksiksi, kun ylikansoitamme maan ja paranname sairauksia viimeiseen saakka. Luonto kostaa tavallaan. Siksi pitäisi kunnioittaa ja ymmärtää luonnon kiertokulkua.

En sano etteikö lääketieteen keksinnöt olisi oikein. Tottakai monet lääkkeet ovat keksintöjä, jotka parantavat eivätkä aiheuta "turhaa kuolemaa". Näistä vaikkapa esimerkiksi antibiootit. Mutta haluankin herättää ajatuksen siitä, mihin saakka me haluamme antaa asioiden mennä? Onko jossakin vaiheessa vastassa raja, jonka ylittämistä me emme halua? Mikä se raja on, se on monelle lääkärille ja tutkijalle ainakin hyvin epäselvää.
Lisäksi on vielä kustannuskysymykset,  kun pitkitämme elämäämme täällä, mutta siihen en halua nyt mennä.

Vaikeaa on sanoa missä raja kulkee. Varmasti ihmiset ajattelivat näitä samoja ajatuksia jo antibiootin keksimisen aikaan. Parinkymmenen vuoden kuluttua pidämme syöpärokotetta yhtä normaalina kuin antibioottia. Silti on hyvä välillä pysähtyä miettimään, minne asti olemme valmiita menemään.